17 vuotta. Yhdettätoista kertaa tosin. Väistin rock-kuoleman huolimatta viikosta Helsingissä. Hyvä minä. Tänään on taas se päivä vuodesta kun nökötän jonkun kuppilan tiskin päässä, kiskon kaljaa ja itkeä tihuutan hukkaan heitettyä elämää, miten kaikilla samanikäisillä on perhe ja rakkautta ja ura ja kultainen noutaja. Joku yrittää lohduttaa sanomalla, että ethän sinä koskaan siihen valtaväestön normiin halunnutkaan kuulua. Sitten tokaisen mystisesti ja dramaattisesti, että "NIINHÄN SINÄ LUULET!!". Noin puolen tunnin päästä tuosta könyän kotiin kuuden viivan kännissä, syön litran jäätelöä ja sammun puoliksi parvekkeen oven välissä ja käsi housussa. Sitten kaikki on taas kivasti ensi vuoteen asti.

Helsinki oli miellyttävän sumuinen kokemus. Gastromessut imi haitaria, tyypit yrittävät myydä ihan pokalla ravintoloille yhä valmiinpaa ja valmiinpaa kamaa vakuumissa. Surullisista on se, että monet vielä sitä shaibaa ostavat....hävettää olla kokki. ViiniExpo oli miellyttävä yllätys, näytteilleasettajat eivät enää ole ennakkoluuloisia nirppanokkia, jotka keskittyvät kaltaisiinsa asiakkaisiin ja toisten toimittajien kanssa minglaamiseen.

Lauantaina käytiin reippaiden poikien kanssa katsomassa Arcturusta ja sunnuntaina Current 93:a. C93 pisti tämänkin räpätädin hiljaiseksi ja pitkäksi aikaa...

Taidan nyt lähteä pelaamaan töihin kylmiötetristä. Uusi ruokalista astui voimaan eilen, kaapit on sen mukaan täynnä ja uutta roinaa matkalla....voe pillu....

Miten tämä tällainen nyt oikein aloitetaan? Edellinen blogi oli helppo, se vaan tuli jostain, mutta nyt jotenkin on aloitusvaikeuksia.  Suorituspaineita. Aaaaarrgh, en mä osaa tätäkään, yllättääkö ketään.
Joskus ennenmuinoin oli kirjoittaminenkin helppoa, tekstiä syntyi kuin itsestään, niin faktaa kuin fiktiotakin, mutta vaikuttaisi siltä, että olen lahjakkaasti dokannut aivosoluni kuolemaan. Aikamoista ihmisripulia siis taitaa tähän olla tiedossa. Jos Lauri Tähkä saa laulaa, minä saan kirjoittaa. Sí.

Tämä saissenjauhantablogi on toivottavasti jollain lailla meidun vitutusta helpottava avautumiskanava. Meikämandoliinoa vituttaa nimittäin 80% hereilläoloajasta. Sen 15% olen niin päissäni, etten tajua hermostua mistään, vaan rakastan maailmaa ja kaikkea ja valitettavasti myös kaikkia. Loput viis prossaa mulla on oikeasti mukavaa. Sitä tapahtuu harvoin, mutta mietin niitä hetkiä aina suurella lämmöllä.

Olen siis töissä ravintolassa, kokkina sekä silloin tällöin myös baarimikkona. Ravintola-ala on oikeasti maailman hienoin ja samalla kamalin ala, mutta en sitä kyllä mihinkään koskaan vaihtaisi. Teksteistäni saattaa joskus ehkä saada kuvan, että vihaan työtäni (kaverini saavat sen kuvan päivittäin) mutta näin ei kuitenkaan ole. Rakastan työtäni, mutta nyt on vaan sellainen vaihe jossa ihminen kaipaa niin paljon uusia haasteita, uusia kuvioita ja rotia elämään, että tällä kaupungilla ja näillä paikoilla ei sitä ole tarjota.  Olen yrittänyt ottaa tavoitteeksi tämän vuoden puolella nostaa vituttamattomuusprossan ainakin kymmeneen, saa nähdä miten käy.

Lupaan olla tekemättä yhtäkään saatanan mitä tänään syötäisiin-entryä. Ruuasta ja juomasta aion varmasti kirjoittaa, jännästi ovat osa elämääni myös duunin ulkopuolella. (kaljalla juuri nytkin siis)

Riittäisikö tämä nyt alkuun. Kai tämä riittäisi.

Huomenna pitäisi suunnata nokka kohti Suomineidon alapäätä, katselemaan Xadin vilskettä näin kurjan mehtäläisen silmin. Tekisi mieli pyörähtää hieman navetassa ennen sinne menoa. Uutta odöööriä sinnekin saatana.
Gastromessut sekä viiniexpo suuntana, viikonloppuna vielä Arcturuksen sekä Current 93:n keikat, hyvin täyteen buukattu viikko näin lomaviikoksi.

Muistinhan jo mainita, etten voi pysyä hetkeäkään paikallaan....?